Tässä on tarinani!


 

Moikka,

Nimeni on Jani Virolainen.

 

Olen ollut kiinnostunut jo teinipojasta asti valokuvaamisesta.

En varsinaisesti ollut kiinnostunut silloin vielä kameroista, vaan lähinnä kuvien ottamisesta ja kivoista kuvista.

Tuohon aikaan kun otin ensimmäisiä kuviani, ei vielä ollut digikameroita.

Lainasin isovanhemmiltani filmikameraa joka ei ollut järjestelmäkamera, vaan normaali pokkari joita siihen aikaan oli paljon.

Kamera kulki aina silloin tällöin mukanani, ja kavereideni kanssa räpsittiin kuvia sieltä täältä.

Kun filmi tuli täyteen, oli aika viedä se kehitettäväksi ja jäädä kärsivällisesti odottelemaan oliko siellä onnistuneita kuvia vai ei.

Noin viikon odottelun jälkeen, vihdoin käteeni lätkäistiin kuori jonka päällä komeili paikallisen valokuvaliikkeen logo.

Malttamattomana ja jännittyneenä aloin käymään noin kolmenkymmenen paperikuvan nippua läpi.

Osa onnistuneita, osa epäonnistuneita.

Ei muuta kuin uusi filmi sisälle ja kuvaamaan lisää!

 

2000 luvun alkupuolella kun digikamerat alkoivat yleistymään ja olivat kaikkien kuluttajien saatavilla anttiloista sekä elektroniikka myymälöistä, sain oman digikamerani.

Muistaakseni siinä oli 4 tai 5 megapikseliä siihen aikaan.

Kamerani oli silloin Olympus, eikä se ollut markkinoiden halvimmasta päästä.

Riemun määrä oli valtava kun tiesin, että kuvat voi katsoa suoraan pieneltä kameran näytöltä ja ladata myös tietokoneelle.

Jonkin ajan kuluttua ymmärsin, että kuvia voi myös säätää ja muokata tietokoneella.

Tuohon aikaan mun kuvankäsittelytaidot olivat kontrastin ja värikylläisyyden säädön tasolla.

Nekin piti aina säätää överiksi. Jos tänä päivänä katsoisin vanhoja kuviani, pitäisin niitä melko kauheina. 


Meni vuosia eteenpäin, valokuvaus oli satunnaista.

Välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Jossain vaiheessa se jäi multa melkeinpä kokonaan pois.

Tuli vuosi 2010 ja mun parilla kaverilla oli digitaaliset järjestelmäkamerat.

Ihannoin kuvia mitä niillä sai aikaiseksi: “WOW miten ton taustan saa tolleen sumeaksi ja kohteen tarkaksi?” ihmettelin…

Olin nähnyt aikaisemmin tuollaisia kuvia vain lehdissä ja mainoksissa.

Ajattelin niiden olevan jotain ihan pro luokan juttuja johon ei normaalilla kuluttajalla olisi varaa.

Kiinnostuin, koska kaverina saa tuollaisia, saisin minäkin.

Muutama kuukausi eteenpäin, sain lahjaksi ensimmäisen digijärkkärini.

Kamera oli mallia Canon EOS 500D, se oli niihin aikoihin harrastelijatason testivoittaja!

Kuten suomalaisella miehellä tapana: “en mä mitään käyttöohjeita tarvii, kyllä mä osaan”

Ensimmäiset kuvat olivat täysin epäonnistuneita, joko puhkipalaneita tai alivalottuneita.

Jostain napista ei tapahtunut mitään kun sitä painoi ja olin varma, että tässä kamerassa on pakko olla jotain vikaa.

 

Aloitin ohjeiden lukemisen ja luettavaa oli monta sataa sivua.

Olin tullut siihen ymmärrykseen että kamerasta kannattaa valita JPG:n sijasta RAW jos haluaa kaikista parhaan kuvanlaadun.

Vertasin kahta tiedostoa tietokoneella ja tulin siihen lopputulokseen, että tuo JPG näyttää paljon paremmalta kun RAW.

JPG oli paljon eloisampi, värikkäämpi, terävämpi ja kontrastisempi...taas ihmettelin

“kamera on pakko olla rikki”

Laitoin kameran hetkeksi sivuun ja aloin opiskella alan kirjallisuutta.

Tieni vei kirjastoon josta lainasin kaikki mahdolliset sen hetken tuoreimmat valokuvauskirjat.

Jos jotain tiettyä kirjaa ei ollut saatavilla, varasin sen ja kävin lainaamassa sitten kun se oli saatavilla.

Osan kirjoista luin useaan kertaan läpi, osan kirjoista tilasin netistä ja ostin omakseni jotta voisin palata niihin aina tarvittaessa.

Istuin kotona ja luin aina kun siihen oli mahdollisuus.

 

Toistin kaiken tuon edellämainitun myös kuvankäsittely-kirjoilla.

Netistä ja youtubesta alkoi pikkuhiljaa löytymään opetusmateriaalia kuvankäsittelyyn.

Nyt mun aika ei mennyt pelkästään lukemiseen, vaan myös koneella istumiseen.

Pikkuhiljaa aloin kehittymään kuvaajana ja kuvankäsittelijänä.


 

Tienasin elantoni 12 vuoden ajan Lohjan K-Citymarketissa.

Palava halu valokuvauksen pariin kuitenkin kasvoi ja kasvoi.

Yhtenä päivänä huomasin työpaikkailmoituksen eräässä valokuvausliikkeessä Hyvinkäällä.

Hetkeäkään miettimättä laitoin työhakemuksen sisään, vaikka tiesin tuon liikkeen olevan yli 70km päässä sieltä missä asun.

Halusin valokuvausalalle niin paljon, että en pitänyt tuota matkaa esteenä.

Sain kun sainkin tuon työpaikan itselleni.

Kuljin kahden vuoden ajan 150km päivässä autolla käydekseni ja palatakseni töistä. 

Kahden vuoden jälkeen muutin itse Hyvinkäälle ja työmatkana oli enää alle 5km, aah mikä helpotus!

 

Pari vuotta tästä eteenpäin, 4 vuotta työskennellessäni Hyvinkäällä, päästään tähän päivään, ja niinkin ikävään asiaan kuin KORONA!

Korona iski työpaikkaani niin pahasti, että mut jouduttiin irtisanomaan.

Joten mun urani kyseisessä firmassa on niin sanotusti taputeltu.

Nyt jatkan omia polkujani eteenpäin ja katson mitä tulevaisuus tuo tullessaan kuvauksen saralla! :)

 

Refresh
Facebook Instagram share Follow Comment